Venla Paunonen: "Leikkaukseen, tai aitajuoksun voi unohtaa"

Edellisessä blogissani kerroin urheilu-urani ensimmäisistä vuosista. Viime vuosina minulla ei ole ollut kovinkaan monta onnistunutta kesää takana, mutta kaikki pienetkin onnistumiset ovat olleet hyvin tärkeitä.

Olin pois kilpakentiltä käytännössä vuodet 2006–2010 loukkaantumisten takia. Sain aina välillä lyhyitä treeni- ja kilpailujaksoja, mutta vammakierre vei voiton ja kuntoutus oli vaikeaa. 2010 alkaen pääsin harjoittelemaan nousujohteisesti ja tulokset paranivat hiljalleen, vaikka joka vuosi kärsin edelleen pienistä vammoista.
 
Viimeisin harjoituskauteni antoi uskoa, että kroppani alkaa kestää kovaa työtä. Sain treenattua ehjänä ennätyspitkän ajan, hieman päälle vuoden. Se oli tärkeä vuosi. Sain esimerkiksi juostua aitoja läpi harjoituskauden lähes viikoittain ja pääsin nopeudessani uudelle tasolle. Vaikka harjoitukseni tähtäsi enemmän 400 m aitoihin, oli hienoa huomata, että myös 800 m kuntoni oli noussut. Sen minulle osoitti testijuoksu aikaan 2.09 maaliskuun leirillä perusharjoittelun ohella.
Tunsin olevani paremmassa kunnossa kuin koskaan, ja tulevaisuus näytti valoisalta. Mielessäni alkoivat pyöriä tuleva kesä ja Zürichin EM-kisat. Viime kesänä juoksin EM-rajan (57,90) alle jo 4 kertaa, joten rajan rikkominen ei tuntunut vaikealta haasteelta. Uskalsin asettaa itselleni tavoitteeksi onnistuneen harjoituskauden myötä jopa välieräpaikan.
Myös terveyteni oli ollut hyvä, mutta olen jo pitemmän aikaa taistellut oikuttelevien etureisieni kanssa. Ne reagoivat herkästi tehokkaampaan harjoitteluun ja ovat usein kramppiherkät, ns. viulunkielellä. Taustalla on ilmeisesti useita tekijöitä: lihastasapaino, voimatasot, vanhat vammat ja niistä mahdollisesti jääneet vauriot sekä jo itse lihastyyppini ja kroppani toimintatapa yleensäkin. En ole voimajuoksija, ja siksi jänteeni ovat ilmeisen kovassa rasituksessa.
 
Huhtikuun alussa Portugalin harjoitusleirillä etureiteni alkoivat taas tuntua erittäin ”räjähdysherkiltä”. Usein ne ovat kuitenkin menneet parempaan suuntaan harjoituksen edetessä.
Leirin toisessa kovemmassa harjoituksessa oikea etureiteni tuntui taas hieman herkältä, mutta ajattelin sen menevän ohi. Tarkoitukseni oli juosta kevään ensimmäinen lähellä kilpailuvauhtia oleva aitaharjoitus. Ensimmäisessä vedossa, ensimmäiselle aidalle ponnistaessani etureidessä nappasi. Ymmärsin heti tilanteen olevan vakavan ja uskoin reiteen tulleen repeämän. Minulle on sattunut aikaisemmin muutama lihasvenähdys tai repeämä eri paikkoihin, joten tunne oli tuttu.
Emme nähneet tarpeelliseksi kuvauttaa vammaa, koska se vaikutti lievältä ja saatoin aloittaa heti kevyen juoksun ja muun jumpan. Olimme kaiken lisäksi Portugalissa, jossa kuvauksen järjestäminen olisi ollut hankalaa ja laatu kysymysmerkki. Ensimmäisten viikkojen aikana vammaa tutki kaksi lääkäriä ja kolme lihashuollon ammattilaista, eivätkä hekään osanneet ennakoida sen todellista laatua.

Kun 8 viikkoa oli kulunut ja reisi oikutteli edelleen, päätimme mennä magneettiin. Menin vastaanotolle hyväntuulisena, sillä en uskonut sieltä löytyvän mitään ihmeellistä.

Lausunnon saatuani menin kuitenkin shokkiin! ”Rectus femoriksen (suora reisilihas) jänne näyttäisi olevaan kokonaan poikki.” Lisäksi toisessa lihaksessa oli 2-asteen repeämä, mutta tässä vaiheessa se tuntui pieneltä.
Asiaan liittyy paljon kysymysmerkkejä. Vaikka etureiteni oli oireillut, en ollut missään vaiheessa tuntenut merkittävää kipua jänteen alueella. Jänteet näyttävät olevan heikko kohtani, sillä ennen tätä minulla on ollut neljässä jänteessä repeämä.
Magneettikuva kuitenkin selitti hitaan parantumisen ja ilmeisesti myös etureisieni oireilut aikaisemmin. Jänne oli todennäköisesti vaurioitunut pikkuhiljaa, ja siksi etureisikään ei ole toiminut hyvin. Toisaalta heikko etureisi on voinut olla syypää jänteen ylikuormittumiseen.

Leikkauspöytä odottaa. Jänteen olisi voinut jättää myös korjaamatta, sillä se ei haittaa tavallista elämää tai kevyttä liikuntaa, mutta hoitamattomana lihas ja jänne olisivat todennäköisesti jatkaneet oireilujaan kovemmassa juoksussa. Leikkauksella lihasta ei välttämättä saada normaaliin kuntoon, mutta se saadaan toimimaan hyvin. Etureidessä on yhteensä neljä lihasta, joita vahvistamalla jalastani pitäisi tulla juoksukelpoinen.

Kuuntelin useamman lääkärin mielipiteen. Turussa sain tuomiokseni: ”Leikkaukseen tai aitajuoksun voi unohtaa.” Frisbee olisi kuulemma ilman hoitoa sopiva uusi laji… Oma suunnitelmani olisi ollut, että minusta tulisi vasenjalkainen korkeushyppääjä ;-)
Jänteeni korjataan Helsingissä Laser Tilkassa. Ilkka Tulikoura on leikannut minut kahdesti aikaisemmin, ja hän leikkaa minut nytkin. Jänne korjataan jännesiirteen avulla, jota otetaan toisesta jalasta. Edessä on pitkä kuntoutus, mutta mikäli frisbee on toinen vaihtoehto, on helppo motivoitua tiukkaan ja henkisesti raskaaseen kuntoutukseen.

Olen selvinnyt moisesta aikaisemmin ja tulen selviämään nytkin! Aion nousta takaisin entistä vahvempana ja parempana. Se kuka ei tätä usko, ei tunne minua tarpeeksi hyvin. Luovuttaminen ei ole käynyt hetkeäkään mielessäni.

Tällaisessa tilanteessa ei luulisi olevan mitään positiivista. Mutta olen onnellinen siitä, että vamma selvensi miksi reidet oikuttelevat ja mitkä ovat minun heikot kohtani. Sain myös hyvän opetuksen, miten ajatukset täytyy pitää nykyhetkessä eikä antaa niiden karata tulevaisuuteen.
Kuntoutuksessa saan kehittää voimaa ja lihastasapainoa sille tasolle, mitä vaaditaan huipulle nousemiseen. En ollut vielä valmis nousemaan huipulle, mutta olen varma, että tämä vie minut lähemmäs sitä!

Venla Paunonen: Näin minusta tuli nelkun aituri

Alkuun pieni esittely:

Olen 23-vuotias 400 metrin aitajuoksija. Asun Helsingissä, mutta edustan Turun Urheiluliittoa. Syntyjäni olen Myrskylästä.

Opiskelen neljättä vuotta Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa tradenomiksi. Opiskelutahtini on ollut aika verkkainen, mutta näin olen pystynyt keskittymään harjoitteluun ja saanut opiskelusta mukavaa ajateltavaa treenien rinnalle. Olen kiitollinen siitä, että koulussani ymmärretään urheilua ja sen vaatimuksia.

Sitten aiheeseen:

400 metrin aidoista tuli päämatkani vasta pari vuotta sitten. Aitoja kyllä juoksin jo juniorina, mutta unelmanani oli tulla pika-aituriksi. 14–15-vuotiaana juoksin 200 m:n aitoja ja voitin siinä lajissa kaksi Suomen mestaruuttakin. En kuitenkaan syystä tai toisesta halunnut jatkaa sarjan vaihtuessa 300 m aitoihin… Se oli sitä teini-ikää, eikä siitä tällä kertaa sen enempää!

19-vuotiaana jouduin polvileikkaukseen. Aidat rasittivat polvia, ja päätin että aidat jääköön. Pika-aidoissa minulla ei tuntunut olevan tulevaisuutta, niin ajattelin. Silloin en kuitenkaan ajatellut siirtyväni myöskään pitkiin aitoihin, koska en uskonut kuntoni olevan tarpeeksi hyvä.

En ollut silloin ihan varma, mikä halusin olla. Aloin kuitenkin juosta pitkiä rauhallisia lenkkejä ja vetoja, joita olin siihen asti vihannut. Kuntoa piti saada ylöspäin, ja aerobisen harjoittelun lisääminen oli hyvää myös vammojen ehkäisyssä.

Pian tähtäimessä oli, että tulevina kesinä juoksisin 400 ja 800 metriä. Koska vanhempani olivat mailereita, en pitänyt 800 m uraakaan hassumpana tai mahdottomana. Olen aina jopa ihannoinut kasia. Se on minusta erittäin kova laji, ja sen juoksijat ovat kovia tyyppejä.

Ekan kasini juoksin kesän 2010 alussa. Aika oli päälle 2.30:n… Okei, no olin tyytyväinen, koska hieman aikaisemmin en edes suostunut juoksemaan yli 100 metriä. Mihin pikajuoksija sellaista muka tarvitsi!

Ensimmäisen kasini juostua tiesin kasvaneeni urheilijana ja ihmisenä. Kasin harjoittelu on kasvattanut kuntoani paljon siihen mitä se nyt on.

Aidoista ei puhuttu oikeastaan yli kahteen vuoteen ja ajattelinkin, että ei minusta varmaan aituria enää tule. Kunnes sitten, pari viikkoa ennen Lahden 2012 Kalevan kisoja, iskä ehdotti, että mitä jos kokeilisin 400 m aitoja. 800 ja 400 metrin aikataulut menivät kisoissa nimittäin päällekkäin, mutta aidat olisivat toisena lajina mahdollinen.

En ollut uskoa korviani ja olin aivan sairaan innoissani! Tuleeko minusta sittenkin aituri?

Ensimmäinen aitakisa juuri ennen Kalevan kisojen ilmoittautumisen umpeutumista nauratti. En ollut tehnyt aitojen kanssa mitään treeniä pariin kolmeen vuoteen. Minulla oli vielä nylkkypiikkaritkin jalassa.

Tavoite oli, että saisin A-luokan ja voisin siten juosta Kalevan kisoissa seuraavalla viikolla 400 m aidat ratakierroksen sileän jälkeen, koska kasi ei ollut kulkenut toivotulla tavalla. Tulos oli äärimmäisen varovaisella aloituksella 62 sekuntia, mikä alitti A-luokan, ja päätin lähteä aitoihin Kalevan kisoissa.

Saatoin lähteä kummallekin matkalle ja varsinkin aitoihin avoimin mielin. Ennen näitä Lahden Kalevan kisoja en oikein ollut varma, mikä minusta voisi tulla, tai mitä haluaisin. 400 metrin sileällä olin neljäs ennätykselläni 55,53. Aitojen alkuerissä jatkoin varovaista linjaa ja juoksin 60-sekuntisella finaaliin. Tiesimme, että varastoon jäi paljon, sillä jo reaktioaikaan tuhlasin varovaisuuttani puoli sekuntia.

Finaalissa laiton hieman vauhtia lisää, ja juoksin 58 s ja hopeaa. Nyt kaikki selkeni ja tiesin mitä halusin tehdä! Kauden kruunasi Ruotsi-ottelun paikka ja sielläkin hyvä 58-sekuntinen.

Seuraavalla harjoituskaudella keskityimme edelleen enemmän perusharjoitteluun mutta aidat tulivat mukaan lähes viikoittaiseen ohjelmaan. Aitoja pääsin loppujenlopuksi juoksemaan todella vähän ennen kesää 2013, koska ensin takareiteni repesi, sitten toisessa polvessani todettiin hyppääjän polvi ja lopulta alkukeväästä vielä pikkuvarpaani jänne repesi. Näistä kaikista kuitenkin selvittiin ja loppukevät oli hyvä harjoituksellisesti ja kesä 2013 paras tuloksellisesti tähän mennessä.

Siihen, mitä minulle nyt kuuluu, palaan seuraavassa blogitekstissäni :-)

Pyöräilijä Mika Simolan kuulumisia!

Tervehdys kaikille! Olen kirjoittajavuorossa kesäkuussa tänne pääseuramme blogiin. Jotta nämä tekstit eivät olisi pelkästään kuulumisten kertomista, niin päätin kirjoitella tänne jotain muuta, kuin mitä minulle kuuluu. Urheilijat, joilla on intohimo ja rakkaus omaa lajiaan kohtaan, panostavat usein sen mitä pystyvät siihen, että pääsevät leireille, kilpailuihin ja esimerkiksi voivat hankkia uusia kilpailuvälineitä. Pyöräily, jossa itse kilpailen niin radalla kuin maantiellä, ei ole edullinen laji, jos miettii kilpailu- ja harjoitusvälineidemme hintoja. Kilpailupyörä maantielle maksaa helposti 3000 euroa. Pyörää ei tarvitse joka vuosi uusia, mutta sen sijaan ketjuja, rattaita, renkaita ja vanteita joutuu vuosittain uusimaan, tai mikäli kolaroi kilpailussa, niin useammin. Budjetista onkin hyvä varata tuhannen euroa vuodessa jokaisen pyörän huolto- ja kunnossapitotoimiin. Ja kun pyöriä on kolmisen kappaletta (maantie-, rata- ja harjoituspyörä), niin kulut voivat kasvaa todella isoiksi vuoden aikana. Itse olen ollut jo seitsemän vuoden ajan siinä onnellisessa tilanteessa, että olen saanut pyörät käyttööni yhteistyökumppaniltani. En sponsorilta, vaan yhteistyökumppanilta. Karkeasti sponsorin ja yhteistyökumppanin ero on se, että sponsori antaa pyörät, kengät tai asusteet ilmaiseksi, ja vastineeksi saa näkyvyyttä urheilijan edustaessa näissä varusteissa. Koska en ole itse niin hyvä, että tavaroita tulisi ovista ja ikkunoista, olen pyrkinyt aina tekemään yhteistyösopimuksia niiden tahojen kanssa, jotka voisivat minua tukea. Yhteistyösopimuksessa pyrin antamaan minua tukevalle yritykselle takaisin jotain omalla panoksellani. Ja tämä olisi liian helppoa, jos oma panokseni olisi se, että paidassani, pyörässäni ja blogissani olisi yrityksen mainos. Ei ja ei. Hyvä yhteistyö perustuu siihen, että yritys saa urheilijalta jotain konkreettista vastineeksi omasta sponsorointituestaan. Mitä se voisi olla? Kun ottaa yhteyttä yritykseen, jolta toivoo sponsorointia tai yhteistyösopimusta, on hyvä osata kertoa lyhyesti ja ytimekkäästi, miksi juuri minua olisi hyvä tukea. Taannoin kuulin erään suomalaisen pyöräjoukkueen joukkueenjohtajan kertovan, kuinka heidän autosponsoriaan oli toinen pyöräjoukkue lähestynyt seuraavin sanoin: " Me olemme niin paljon parempia kuin sponsoroimanne xxx-joukkue ja meidän maineemme kilpailuissa on myös parempi kuin xxx-joukkueen". Ei liene tarpeen lisätä, että yhteydenotto ei poikinut tulosta. Pitää keskittyä omiin vahvuuksiin ja omaan tekemiseen, ei muihin vertailuun tai mustamaalaamiseen. Positiivisuutta. Sitä moni odottaa saavansa urheilijalta vastineeksi. Otan yhteyttä itse potentiaaliseen tukijaan vasta, kun olen miettinyt valmiiksi niitä asioita, joita pystyn mahdollisesti yritykselle tarjoamaan. Usein myös yrityksillä on olemassa olevia tarpeita joihin he voivat tukensa kohdetta käyttää. Nykyisistä yhteistyökumppaneistani teen yhdelle vuosittain muutaman promopäivän messuilla ja myyntitilaisuuksissa, toiselle kirjoitan blogia arvioiden yrityksen tuotteita ja kolmannelle esittelen urheilukaupoissa varusteita talvella. Itselleni sopii edellä kuvatun kaltainen tapa toimia. Pääsen urheilemisen ohella hyödyntämään omaa tietotaitoani pyöräilyalan tuotteista ja samalla "ansaitsen" yhteistyösopimustani. On erittäin pieni vaiva työskennellä viitisen päivää vuodessa kolmen pyörän eteen tai saada urheiluravinteet käyttöönsä vain esittelemällä nastakenkiä talven tullen. Toivottavasti lyhyt raapaisuni yhteistyöasiaan herätti ajatuksia. Yksilöurheilijoille yhteistyösopimukset ovat usein konkreettisempi asia kuin joukkueissa kilpaileville, mutta samat periaatteet pätevät mielestäni molemmille. Pitää olla valmis työskentelmään asian eteen, jotta voi saada jotain! Tsemppiä kaikille yhteistyökumppaneiden etsintään. Muista esitellä omia vahvuuksiasi, älä muiden heikkouksia! Kiitokset omille yhteistyökumppaneilleni Huntteri/Felt-pyörät, Powerbar, Bioracer, Ajopyörä/Bikeshop.fi, Tunturi/Mavic ja Mainoskoho. Ilman tukeanne minun ei olisi mahdollista kilpailla ja nautiskella urheilemisesta. Jos haluat tietää mitä minulle oikeasti kuuluu, niin jatka lukemista osoitteessa mikasimola.blogspot.com Tuloksellista kesää mustakeltaiset!! Mika

Kilpailukausi alkaa

Moikka kaikille!

Kerroinkin viime blogissa aloittavani kauden todennäköisesti 29.5 Orimattilan tähtikilpailuissa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut todella todella huonon sään vuoksi: loukkaantumisriski oli liian suuri ja vieläpä ensimmäisessä kilpailussa. Muistona tietenkin vielä viime talven takareisivamma. Jälkeenpäin kävi myös ilmi, että kotiutuessani etelänleirilä olen saanut itselleni virusinfektion. Starttasin kuitenkin Nakkilassa Kirkon vaiheilla-kilpailussa huonolla menestyksellä.. Olin todella väsynyt ja kaiken lisäksi takajalka takertui aitaan matkan loppupuolella, joten aika jäi vaisuksi.

Nyt parantelen tautiani pois ja pyrin starttaamaan uudelleen Salossa 5.6! Kunto on edelleen hyvä, siitä ei ole pelkoa. :)
Kausi etenee siitä sitten niin, että 11.6 kilpailen Saksan Dessaussa. Muita isoja kisoja kesäkuussa ovat mm. Lahden eliittikilpailut sekä Turun Paavo Nurmi Gamesit. Paavo Nurmi Gamesien yhteydessä jaan myös nimikirjoituksia VVO:n teltalla, joten sinne vain kaikki sitten rohkeasti käymään!

Hyvää kesän alkua,
Nooralotta :)